Knuutipukkiperinnettä Tuiskulassa

Anneli Laine (puhtaaksikirjoittaja):

Haastatellut ja muistiinmerkinnyt Paula Härkälä 7.1.1999
Kertojat Tauno Lepistö ja Erkki Härkälä

Knuuttipukkeja Tuiskulassa. Vasemmalla Pirkko Mäkelä, yksi pukeista Aaro Mäkelä. Kuva Köyliön Valokuvat arkisto.

Niin kauan kuin nykyihmiset muistavat, on pukkiperinne säilynyt täällä keskeytymättä.
”Aaattons joulu loppuu ja Knuuti saa haistaa joulust huuti” sanottiin täällä. Se tarkoittaa sitä, että loppiaisen jälkeinen päivä, 7.1., joka on sama kuin jouluaatto, on se oikea vanha pukkipäivä. Joulurauha kesti muinoin Tuomaan päivästä Knuutin päivään. Vuonna 1131 joulurauhan päätyttyä, 7.1. murhattiin tanskalainen herttua Knut Lavardin. Hänestä tehtiin pyhimys, jonka muistoksi tätä päivää vietettiin. Nuutin päivä on sitten v. 1708 almanakassa jostain syystä siirretty tammikuun 13. päiväksi. Se on tuonut epäselvyyttä pukkipäivän viettoon. Taannoin sitä sekoitti vielä melkoisesti loppiaisen liikuttelu päivästä toiseen. Kun nyt loppiainen on tukevasti entisellä paikallaan 6.1., ei liene epäselvyyttä siitä, että knuutinpäivä on 7.1. Vaikka Nuutin nimipäivä kalenterissa on ollut jo lähes kolmesataa vuotta 13.1., on knuutiprinne täällä säilyttänyt entisen paikkansa. Tämä osoittaa sen, että periytyvä tieto on painettua sanaa vahvempi. Sitä täällä tahdotaan edelleen kunnioittaa. Monilla paikkakunnilla pukitetaan 13.1., mutta silloin on joulu jo aika kaukana, kuuset on viety pois ja jouluvalot sammutettu. Ennen aina kuusi pidettiin knuutinpäivään saakka.

Nuuttipukit yrittivät pysyä tuntemattomina

Pukkien pukeutuminen on aina ollut mielikuvituksellista. Yleensä ne olivat hassunkurisia ja rumia. Kaikenlaisia karvoja ja sarvia haettiin tukkaan ja partaan. Naamari tehtiin yleensä pahvista. Tauno muistaa hyvin naamarinsa, jossa oli silmät korkealla ja pitkä nokka, itse hän katseli suuaukosta. Myöhemmin keksittiin vetää sukka päähän. Kun sen alle asetteli johonkin kohtaan toppauksia, voitiin kasvojen muotoa melkoisesti muuttaa. Tärkeintä oli pysyä tuntemattomana. Siksi yleensä oltiin puhumattomia, kävelytyyliä ja kokoa yritettiin muuttaa. Olipa Uuden-Härkälän Martti keksinyt ympäröidä itsensä oljilla suureksi lyhteeksi. Sepän Heikki oli kokonaan mustissa suurissa palttoissa ja ryntäili kuin tuulispää. Kyllä fiinikin saattoi joku olla monissa krimsuissa ja pitsisissä karteenihameissa. Kaikki vintit ja puarit kompattiin, kun haettiin sellaisia vaatteita, joita kylällä ei tunnettaisi. Valmistelu oli hauskaa. Nyt yli 70-kymppiset ”pojat” muistelevat, että viikon verran jo ”hankittiin” Sepän saunassa. Joskus Rintalan Eino-isä teki pojille pikkupukin, jolla oli lautapää, tervatut silmät, katajasta sarvet ja pellavasta parta. Sinne meni poika sisälle, filtti selkään ja vihta hännäksi. Nelin kontin tämä pukki kulki, kun toinen sitä narusta talutti sisälle. Asiaan kuuluivat vielä määrätyt vuorosanat: – Saakos pikkupukki tulla sisälle? – Saakos pikkupukki hiukan ilakoida? Sitten pukki hyppeli. Lähtiessä sanottiin: – Täytyy taas lähtee, että kerkii Ronkallekin yöksi. Lieneekö tämä tapa tullut Harolasta päin Lepistön Einon mukana.

Valokuvassa vasemmalta Paula Härkälä, Maija Lepistö, Eila Rautamaa, Tauno Lepistö, Erkki Härkälä ja Heikki Rautamaa. Kuva otettu Aili ja Tuovi Nordlundin kotona, nykyisessä Raimo Mattilan talossa. Kuva Köyliön Valokuvat arkisto.

Knuuttipukit käyttäytyivät hyvin

Pienemmät lapset lähtivät liikkeelle jo ehtopuolen hämärässä, mutta varttuneemmat kulkivat vasta pimeän tullen. Jalan jaksettiin kulkea pitkiäkin matkoja usein paksussa lumessa. Miehet muistelevat, että kerran he lähtivät jo neljän aikaan peltoja ja metsän syrjiä pitkin sieltä sepän saunasta prohjaamaan Suonpäähän. Sieltä sitten kierros alkoi Kuuselasta saakka kylään päin. Keskikylä kuljettiin tarkkaan. Ei juuri Ojalan kujaa kauemmas menty Voitoisiin päin. Joskus koluttiin kaikki Kalmeen kulmatkin. Hauskaa oli pukkiseurueitten kesken siellä kylän raitilla. Mitään tappeluita ei muisteta, mitä nyt pientä tuuppimisen nujakointia vieraan porukan kanssa. Kerran pikkupoikien tupakkatouhut päättyivät onnettomasti, kun Sarinin Reinon parta paloi. Joskus saattoi joku vanhempikin tulla mukaan, esim. Marttilan Aarne kerran. Minä myös muistan varttuneemman Erkin, joka innostui suuremmitta valmisteluitta lähtemään myöhään mukaan ja lyöttäytyi yksin tuntemattomaan porukkaan. Vähitellen hänelle selvisivät seuralaiset, mutta muut eivät perältäkään tunnistaneet kookasta yksinäistä kulkijaa. Silloin, kun vielä linja-autot ajoivat Tuiskulan läpi, keksivät Mäki-Anttilan flikat liftata kyytiin. En tiedä, kuinka pitkälle menivät, tuskin sentään Euraan saakka, täytyihän takaisin tulla jalan.

Knuutipukit aiheuttivat puhetta kylillä

Yleensä pukkeihin suhtauduttiin myötämielisesti, niitä odotettiin ja varattiin tarjottavaa. Voitiin käskeä kylään, pukkeja katsomaan, jonkun syrjäisemmän talon väkeä, joitten luo knuutipukit eivät ehtineet. Joskus 30-luvulla pukeille annettiin vain nisusta ja ehkä piparkakko. Tauno muistaa saaneensa korpun ja sitä puraistessa meni leuka sijoiltaan. Vasta sodan jälkeen tulivat muotiin makut ja joku ulkomaan hedelmä, rahaa ei koskaan annettu. Jossain on kerrottu knuutipukkien ilkivaltaisuuksista, esim. jos ei tarjoilua tullut, vietiin tynnyristä tappi. Täällä ei tuollaista muisteta tapahtuneen. Viina ei myöskään kuulunut pukkitouhuihin. Ainoa pahanteko pukkiseurassa, jossa olen itse ollut mukana, tapahtui eräässä nuukanlaisessa talossa, missä komennettiin: ”Ovi kiinni!”, pukit kun vähän viivyttelivät oven raossa. Lähtiessä miehet nostivat oven saranoiltaan ulos kuistin pieleen. Pääsi vähän aikaa pakkanen pirttiin. Tavallisesti taloissa oli hyvä vastaanotto. Pukkien tulo kuului jo kaukaa. Heillä oli mukanaan lehmänkelloja ja jumpureita (aisakello), ja suurilla kepeillä kolisteltiin. Joskus myöhemmin saatettiin panna ovi lukkoon jossain fiinissä huushollissa, ei päästetty mattoja kasaamaan ja lumia tuomaan. Mutta enimmäkseen talon väen kanssa oli oikein hauskaa. Joku tuttu vaate, tapa seisoa tai silmät siellä naamarin lävessä saattoivat paljastaa pukin. Ruoholan Anni oli ennen hyvä tuntemaan, hän kun oli kraatari, joka teki vaatteita kylän lapsille. Niitä pohdittiin ja pukeista keskusteltiin vielä seuraavinakin päivinä.

Knuutipukkiperinne vuosituhannen vaihteessa

Nykypukkeja, varsinkin pienempiä, kyyditään autolla. Nyt saattavat pukit olla jopa ilman naamaria, vähän liiankin nätisti maskeerattuina. Usein esittävät jotain määrättyä hahmoa. He laulavat ja juttelevat omalla äänellään. Perinteet muuttuvat. Ja kaikki pukit ovat tervetulleita. Mutta hauskinta olisi nähdä niitä oikein vanhanaikaisia perinteisiä knuutipukkeja taas tänäkin vuonna.

Paulan tekstiin lisäyksenä 2019:

Vähitellen Tuiskulassakin alettiin siirtyä 13. päivän pukitukseen. Olipa välissä vuosia, jolloin molempina päivinä kävi pukkeja. 7. päivän pukit olivat tunnistamattomia ja hiljaisia, 13. päivän pukit ilman naamaria, lauloivat ja juttelivat. Nyt ei enää 7. päivä käy pukkeja ja nekin pukit, jotka 13. päivä tulevat, ovat kaikki lapsia. Aikuisia ei enää pukittamassa kulje, viimeiset taisivat olla 80-luvulla.

Haluatko lukea muiden Sanokaas mun sanonee -blogin kirjoittajien juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita tämän kategorian juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita Annelin kirjoittamia juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea kirjoittajien esittelyt? Ne löydät tästä.

Tunnetko jonkun, joka voisi olla kiinnostunut tästä asiasta? Jaa teksti hänelle somessa.