Kulttuuriosaajia syntyi jo 1900-luvun alun Tuiskulassa

Aimo Salmi:

Vähemmän koulutettuja ihmisiä on usein pidetty kelvottomina ja huonosti moniin asioihin kykenevinä. Myös Suomessa on maaseudun asukkaille joskus, esimerkiksi kirjallisuudessa, annettu jonkinlainen Ryysyrannan Joosepin leima. Tosiasiassa pienissäkin kyläyhteisöissä on kuitenkin aina ollut monenlaisia lahjakkuuksia ja käytännön osaajia, vaikka muutamia “jooseppejakin” lienee myös löytynyt. On hyvä syy kuitenkin uskoa, että pienessäkin kylässä on monenlaista kiinnostusta ja osaamista, vaikka luonnollinen lahjakkuus ei olosuhteiden takia olekaan voinut puhjeta tekemiseksi.

Väitän siis, että jokaisessa pienessäkin kyläyhteisössä, sekä Suomessa että muissa maissa, on aina erilaisia osaajia myös muodollisen koulutuksen määrästä riippumatta: On käytännön töissä hyviä, on taiteellisesti ja kirjallisesti osaavia, on teknisesti kekseliäitä, on “bisnesmiehiä” ja monenlaisia muita. Kunnon kyläyhteisön kokonaisuuteen kuuluvat vielä “pelle pelottomat”, erilaiset “kylähullut” sekä joskus myös poikamiehille psyykkisiä tai fyysisiä lähipalveluita tuottavat “toimihenkilöt”.

Lähes joka lajista on löytynyt kylästämme etupäässä pelkästään nelivuotisen kansakoulun käyneitä esimerkkejä. Aktiiviset toimijat voivat saada aikaan monia vaikutuksia ympäröivään yhteisöön ja vieläpä maanlaajuisesti tai jopa maan rajojen ulkopuolellakin. Nyt Tuiskula tunnetaan ennen kaikkea teatteristaan, mutta monia muita kulttuuriharrastuksia löytyy jo kylän viime vuosisadan alkupuolen historiasta.

Musikkia tuiskulalaisittain

Aune Anttila, mahdollisesti 1940-luvun loppupuolella. Kuva on osa suuremmasta kuvasta. Kuva on otettu Tuiskulassa. Sen ottajasta ei ole tietoa.

Tämän tekstin kirjoittamiseen innoittivat ennen kaikkea lukemani haastattelut, joissa kerrotaan kaikkialla maailmassa suuresti arvostetusta turkulähtöisestä oopperabassosta Matti Salmisesta. Teksteissä kerrotaan Matin laulamisesta lapsikuorossa muun muassa seuraavasti: “Matin isä ei välittänyt tästä lauluharrastuksesta, sillä kuoroa johti Aune Kuparinen. Aune oli avoimen kokoomuslainen ja (Matin isä) Heikki taas piinkova kommunisti ja kuoro oli Sosialidemokraattien lapsikuoro. Isän mielestä poika sai väärää oppia koska Aune edusti muuta ajattelua kuin isän jyrkkää vasemmistolaisuutta. Lapsena Matti oli poikasopraano ja lauloi Kuparisen johdolla samassa kuorossa Ruohosen veljesten Matin, Tepon ja Sepon kanssa.”

Aune oli ensimmäinen ihminen, joka oivalsi Salmisen mahdollisuudet laulajanuralla. “Isäni ei alun alkaen ymmärtänyt ollenkaan klassisen laulun harrastamista vaan piti sitä herrojen kotkotuksena. Kuparinen kävi meillä kotona saadakseen isän vakuuttumaan, että pojassa on aineksia.” Äidin suostumuksella ja isän vastustuksen hieman rakoillessa Matti kuitenkin pääsi lopulta lauluopintojen piiriin ja loppu on hienoa historiaa.

Aune Kuparinen oli siis keskeinen Matti Salmisen uralle. Kyseessä oli puolen kilometrin päässä synnyinkodistani olevan Anttilan talosta lähtöisin ollut “Anttilan Aune”, joka Turussa tunnettiin yleensä nimellä Aune Anttila-Kuparinen. Aune oli saanut sotien jälkeen Turussa kanttoriurkurin koulutuksen ja oli sen jälkeen toiminut Turussa muun muassa musiikinopettajana laadukkaassa Puolalan koulussa ja monissa muissa musiikkialan tehtävissä. Itse muistan hänet opiskeluajaltani Turussa nais- ja lapsikuoron johtajana. Viimemainitusta lähtee siis myös Matti Salmisen ja Ruohosen poikien laulu-ura. Matti Salminen kertoo miten Aune valmensi nuo neljä poikaa muun muassa esittämään monena vuonna Tiernapoikia ja vei heitä erilaisiin valtakunnallisiin kuorotapahtumiin.

Aune ja Eino Kuparisen hauta Turun hautausmaalla, Uudenmaan tien varrella. Kuva: Aimo Salmi.

Lapsena olin perillä siitä, että Anttilan Aune asui Turussa ja oli naimisissa Laivaston Soittokunnan kapellimestarin, Eino Kuparisen kanssa. Koska me lapset tiesimme tämän, niin Turun joulurauhan julistus oli meillekin erityinen tilanne, joka piti aina kuunnella jouluaattona mahdollisimman lähellä radiota. Olihan Anttilan Aunen aviomiehen osallisuus tuossa juhlallisessa tapahtumassa jollain tavalla aivan erityinen Tuiskulan pienelle pojalle.

Aunen aviomies oli myöhemmin Tuiskulan Anttilaan muuttaneen Iivari Kuparisen veli. Liikemiehenä tunnettu Iivari on ilmeisesti antanut yhden sysäyksen vuoden 2010 Tuiskulan kesäteatterin esitykselle “Turkasen hyvä yritys”.

Voi hyvin kysyä, tuntisiko Suomi ja laajempikin maailma tänä päivänä Matti Salmista tai Ruohosen oopperalaulajapoikaa Seppoa ja veljiänsä, viihdelaulajia Mattia ja Teppoa, ilman Tuiskulan Aunea? Todennäköisesti ei! Ehkä saamme tuiskulalaisina olla hieman jopa ylpeitä (vastoin satakuntalaista perinnettä) kyläkuntamme vaikutuksesta Suomen laulumaailmaan!

Emme enää tiedä mitä muita musiikin ystäviä oli syntynyt jo 100 vuotta sitten kylässämme. Niitä varmasti oli muitakin kuin Aune Anttila. Hyvä esimerkki on setäni Viljo, joka osallistui nuorena pieneen kylän mieskuoron toimintaan ja soitti haitaria erilaisissa kylän tilaisuuksissa. Hänen kuitenkin piti myöhemmin lopettaa soitto, koska “tarinan mukaan”, hänen vaimonsa totesi, että haitarin soitto ei sovi oppineelle miehelle.

Tuiskulalaisia kuvien luojia

Erkki Härkälän maalaama kuva isoäidistäni “Salmin Santrasta”. Kuva on valmistunut vuonna 1947, jolloin mummo oli 70- vuotias.

Kylässämme on myös ollut kuvataiteista kiinnostuneita ja tuotteliaita yksilöitä. Kotimme seinällä on isänäitini, “Salmin Santran”, kuva. Muistan kun se maalattiin, vuonna 1947, jolloin hän oli täyttänyt 70 vuotta. Maalauksen teki, kuinkas muuten, kylämme taideopintojakin suorittanut nuori mies, Härkälän Erkki. Taulu on melko hyvin onnistunut ja säilynee tulevien sukupolvienkin seinillä. Erkin taideopinnot jäivät ilmeisesti jonkin verran vajaiksi, mutta hän oli kuitenkin tuottelias muotokuvien ja tuiskulalaisten maisemien ikuistajana. Hän oli myös omalla tavallaan aloittamassa tai ainakin inspiroimassa kylässämme omien jälkeläistensä nyt ylläpitämää kasvihuoneviljelyä.

Kuvallista taideharrastusta lienee ollut muuallakin kuin Härkälän talossa. Omalla seinälläni on tänäkin päivänä akvarerellimaalaus, joka esittää metsämaisemaa. Lapsuudessani se mainittiin Marttilan tyttären maalaamaksi ja signeeraus onkin S tai L Marttila. Veljeni arveli ensin, että kyseessä on myöhemmin Turun seudulla eläneestä Lahja Marttilasta. On kuitenkin ilmeistä, että kyseessä on Tuiskulasta peräisin ollut Hilja Marttila, joka asui aikuisena Raumalla ja työskenteli Rauman kaupungin konttorissa. Hän oli myös aktiivinen taiteen harrastaja, joka toimi Raumalla taitelijana ja piti myös useita taidenäyttelyitä. Hänet oli myös hyväksytty Suomen taiteilijaseuraan jäseneksi. Luultavasti meiltä löytyvä taulu on setäni Raumalta hankkima, luultavasti isoäitini syntymäpäivälahjaksi vuonna 1947.

Hilja Marttilan vesivärimaalaus. Kuvan on todennäköisesti tuonut Raumalta setäni Viljo. Kuva on edelleen meidän seinällämme.

Kylässämme saattoi olla paljon muutakin taideharrastusta, josta emme tiedä paljoakaan. Jälkipolville on kuitenkin jäänyt runsas määrä viime vuosisadan alkupuolella otettuja valokuvia. Monet innostuivat asiasta samoihin aikoihin ja kuvia on jäänyt erilaisiin albumeihin ainakin opettaja Paavo Varpialalta, Anton Santamäeltä ja Eero Pyysalolta. Myös Korpi-Ojalan Toivo-isäntä oli kiinnostunut valokuvauksesta. Hänen kaksi poikaansa, Seppo ja Jaakko, ovat molemmat toimineet ammattimaisina valokuvaajina. Tuiskulan väen ottamia kuvia on hyödynnetty myös Köyliö-seuran valokuva-arkistossa.

Kirjoittajia Tuiskulassa

Kylässämme on jo ainakin 1940-luvulla harrastettu kirjoittamista. Isäni nuorempi veli, Viljo, on julkaissut jo 1930-luvulta alkaen tekstejä, julkaissut muutaman kirjan ja hänet oli myös hyväksytty Satakunnan kirjailijoitten jäseneksi. Kylämme asukas Aimo Kalmeenoja on myös julkaissut kirjan muodossa tekstejään. Hän on myös kirjoittanut ja inspiroinut monia kesäteatterissamme esitettyjä näytelmiä. Myös teatterissamme monin tavoin vaikuttanut Vilho Ojala on hahmotellut ja kirjoittanut monia kesäteatterimme alkukauden näytelmiä. Liekö kylässä näiden lisäksi vielä muitakin mahdollisesti vain kirjoituspöydän laatikkoon julkaisemia kirjailijoita? Runoja lienee jossain määrin kirjoiteltu, mutta nekin lienevät jääneet “piirongin laatikkoon”. Uskon, että muitakin kulttuuriharrastusten tuotoksia on löydettävissä vaikkapa jostain vanhoista paperipinoista tai ullakkojen uumenista.

Viljo Salmi harrasti monien muiden kiinnostuksen kohteiden lisäksi myös kuvallista ilmaisua. Kuvassa on hänen linopainantaan tekemänsä kuva Tuiskulan Torpparimuseon päärakennuksesta. Työ on todennäköisesti 1930-luvulta. Kuvaa on käytetty mm. museon pääsylipuissa ainakin vielä 1940-luvun lopulla.

Urheilua Tuiskulassa

Urheilua pidetään ainakin jossain määrin osana kulttuuria. Ministeritasolla kulttuuri ja urheilu ovat usein yhden ja saman ministerin toimialuetta. Urheilua harrastettiin viime vuosisadan alkupuolella ahkerasti, vaikka olosuhteet Tuiskulassa eivät olleet kovinkaan edullisia lukuunottamatta ehkä maastohiihtoa, joka silloisissa nykyistä paremmissa lumiolosuhteissa sen mahdollistivat. Kylään oli perustettu jo ennen ensimmäistä maailmansotaa Voimistelu- ja urheiluseura Taimi, jolla oli oma urheilukenttäkin. Seura kuitenkin lopetettiin vuonna 1922. Uusi urheiluseura Tuiskulan Pyry perustettiin ilmeisesti jo 1930-luvulla, ja lyhytytaikaiseksi jäänyt uusi urheilukenttä vasta 1940-luvun lopulla.

Urheilua kuitenkin harrastettiin laajasti, vaikka kilpailuissa ei yleensä ehkä käyty eikä siis Tuiskula tullut urheilijoistaan tunnetuksi. Kylässämme syntyi kuitenkin yksi valtakunnan huipulla ollut pitkänmatkan juoksija. Hän oli Niilo Johannes Ketola, Paimenenmäen seudulla 1915 syntynyt, mutta Porissa elämäntyönsä tehnyt tuiskulalainen. Hänen urheilullinen huippuaikansa oli 1930- ja 1940-luvuilla, jolloin hän voitti jopa maan parhaita pitkänmatkan juoksijoita. Itse opin mummoltani, että Niilo oli Tuiskulan poikia, kun kuuntelin radiosta Pekka Tiilikaisen selostusta Suomen mestaruuskilpailun 10000 metrin juoksusta, jossa Niilo oli mukana vielä sotien jälkeen. Hän juoksi tuolloin noin vähän alle tai yli 31 minuutin aikoja tällä matkalla. Niilo oli Suomen mestaruuskilpailussa kolmen parhaan joukossa ainakin vuonna 1948. Selostaja ei muistini mukaan kuitenkaan erityisesti pitänyt Niilon juoksusta, vaan kutsui sitä maalaistyyliseksi. Niilon kerrotaan harrastaneen aktiivista liikuntaa vielä vanhoilla päivillään ja ajaneen Porista Tuiskulaan ja takaisin yleensä polkupyörällä sukulaisiaan katsomaan.

Lopuksi, muistiin merkittäväksi

Tämän tekstin yksi tarkoitus on siis muistuttaa oman kylämme varhaisesta ja monipuolisesta kulttuurikiinnostuksesta ja toisiin vaikuttamisesta. Olen tullut siihen tulokseen, että suuressa osassa Suomen kyliä ja myös maailmanlaajuisestikin on ollut ja on edelleenkin enemmän tai vähemmän samanlaista kiinnostusta, joka vaikkapa paikallisen koulun opettajan herättämänä ja rohkaisemana on mahdollistanut luonnollisten kykyjen esiintulon. Koulutuksen parantumisen myötä on nyt entistä paremmat mahdollisuudet olla mukana myös kulttuurin tuottajina. Se näkyy tänä päivänä erityisesti menestyvänä koko kylän yhteisenä teatteriharrastuksena.

Tässä olen vain lyhyesti tuonut esiin joitakin 1900-luvun alkupuolella syntyneitä Tuiskulan kyläläisiä, jotka ovat eri tavoilla hankkineet tietoa ja taitoa eri kulttuurin lajeissa ja tuottaneet taidoillaan näkyviä tuloksia. Uskon, että muitakin satakunta vuotta sitten syntyneitä kyläläisiä voisi tässä yhteydessä vielä mainita, mutta ehkä heistä ja heidän osaamisestaan voidaan keskustella vaikkapa tämän tekstin innoittamana.

Haluatko lukea muiden Sanokaas mun sanonee -blogin kirjoittajien juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita tämän kategorian juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita Aimon kirjoittamia juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea kirjoittajien esittelyt? Ne löydät tästä.

Tunnetko jonkun, joka voisi olla kiinnostunut tästä asiasta? Jaa teksti hänelle somessa.