Muistoja Tuiskulan Kuusijuhlista

Kalevi Salmi:

Näin tämä teksti Tuiskulan Kuusijuhlista syntyi

Haastattelin monia vanhemman polven tuiskulalaisia. Lähes aina oli vastauksena ”en muista Kuusijuhlista juuri mitään”. Muistelijoina ovat olleet Palmun Veikko, Volotisen Maija-Liisa, Ojalan Jaakko, Laineen Eila, Sepän Kalevi, Matomäen Seija, Nordlundin Tuula, Erkkilän Martti ja Holkerin Marita. Mitään Kuusijuhla-historiikkia tästä en saanut aikaan, siksi paljon kuteita jäi matosta puuttumaan. Nämä muistelukset omilla muistoillani täydennettyinä varmasti silti antavat jonkinlaista ajankuvaa. En pyrkinyt erittelemään, mikä tieto kenenkin suusta on peräisin, mutta joiltakin osin pidin nimien esille tuomisen tarpeellisena. Jouduin toteamaan, että juhlat yleensä muistettiin hienoina ja tunnelmallisina, mutta yksityiskohdat olivat hämäriä. Kansakoulun ja Seuratalon Kuusijuhlien erottaminen toisistaan oli hankalaa: Olivathan ne useasti lähes peräkkäisinä päivinä, ohjelmat hyvin samanlaisia ja esiintyjätkin monesti samoja kummassakin juhlassa. Kaikesta huolimatta yllätyin muistikuvien vähyyttä. Valokuvia noina aikoina ottivat mm. Paavo Varpiala, Anton Santamäki ja Eero Pyysalo. Kuusijuhlista otettuja kuvia ei juurikaan ole löytynyt. Halusin kuitenkin kirjoitukseni kuvien olevan valtaosin ”vanhoja”, joten mukana on kuvia sekä Tuiskulan Näytelmäkerhon esityksistä että koulun joulujuhlista.

Kuusijuhlia oli, mutta milloin?

Köyliön Valokuvat-arkistossa on Kutsukortti vuodelta 1930 Frans Laaksosen perheelle Kuusijuhlaan Työväen taloon 22.12.1930 klo 17.00. Osuuskauppa järjesti jäsenperheittensä lapsille juhlan toivottaen samalla Rauhallista Joulua ja huolista wapaata Uutta Wuotta 1931. Toistaiseksi on selvittämättä, oliko kyseessä Tuiskulan seuratalo, mutta siinä uskossa olen, sillä Frans Laaksonen asui Voitoisissa. Joka tapauksessa kaupparyhmittymät halusivat silloinkin tarjota jäsenilleen jotakin sellaista, joka aikanaan lasten kasvettua aikuisiksi, varmistaisi heidänkin pysymisensä jäseninä. Rohkenen siis olettaa, että Kuusijuhlaperinne Tuiskulassa on Osuuskauppa- lähtöistä, mutta myöhemmin sen toteuttajiksi tuli muita tahoja.

Vuodesta 1930 vuoteen 1939 on tiedoissa aukko, mutta olettaa saattaa, ettei esim. Osuuskaupan vuoden 1930 Kuusijuhla jäänyt ainoaksi.

Palmun Veikko tiesi, ettei Kuusijuhlia ollut sota-aikana. Ne on aloitettu ehkä vuonna 1945? Tämä tuntuisikin aika luontevalta, sillä juuri tuona vuonna perustettiin Tuiskulan Seuratalo Osakeyhtiö, johon myös Tuiskulan Työväenyhdistys jäi mukaan. Laajemmat hartiat tuovat aina intoa ja uuttakin keksitään. Tuiskulan Pienviljelijäyhdistyksen arveltiin järjestäneen joinakin vuosina Kuusijuhlia Seuratalolla, mikä tietenkin sopii kuvaan hyvin, sillä se oli yhtenä osakkaana Seuratalo Osakeyhtiössä. Olisiko se voinut hoitaa juhlia jo 1930-luvulla on vaikea vastata, sillä kirjoittajalla ei ole tietoa edes siitä, milloin Pienviljelijäyhdistys on perustettu.

Tuula ja Marita menivät kansakouluun 1957 ja muistelivat, ettei koulussa enää toiminut näytelmäkerhoa ja arvelivat, että ilmeisesti seuratalon historialliset kuusijuhlatkin olivat jo silloin tauolla. Näin ei näytä kokonaan vielä olleen, sillä 1.3.1959 on otettu seuratalolla valokuva näytelmästä Niskavuoren nuori emäntä.

Millaista Kuusijuhlissa oli?

Kuusijuhlista muistettiin hyvin yleinen ilmapiiriä ja tunnelma sekä joitakin yksityiskohtia, jotka luettelon omaisesti listaan, kohdistamatta niitä erikseen tiettyihin vuosiin:

• koululta vietiin hevosella aina seuratalolle harmoni. Loimi oli suojana harmonin päällä
• oli hienoja tonttuleikkejä
• tietysti oli yhteislauluja
• suuri silppukoppa oli aina täynnä kortteja ja paketteja
• näytelmä oli aina
• väkeä oli tupa pullollaan
• juhlat olivat hienoja ja tunnelmallisia

Eino Lepistö oli vuosikausia ikiaikainen joulupukki ja hän sanoikin aina olevansa pukkien- pukkien pääpukki. Pukilla oli päällään nurinpäin käännetty takki ja päässä nurinpäin käännetty lakki. Pukki jakoi lahjapaketteja. Siitä ei ole tietoa, mistä nuo paketit tulivat. Ilmeisesti pukinpussiin sai tuoda saajalle nimettyjä lahjapaketteja ja paketteja oli aina paljon.

Veikko Palmu on ollut joulupukkina vuonna 1952. Kertomansa mukaan hän yritti matkia Einoa pukinroolissa ”tarkasti”, ja onnistuikin niin hyvin, että ihmeteltiin- vieläkös Einokin jaksaa? Mutta tuolla penkillähän Eino istuu. Kuka nyt sitten on pukkina?
Paljon myöhemmin oli pukkina esim. Ohvon Urpo. Hänellä oli tapana pitää lahjapaketista kiinni, kunnes lapsi oli ymmärtänyt sanoa- KIITOS.

Maija-Liisa muisti Kuusijuhlat meistä parhaiten

Tässä muutama asia Maija-Liisalta: Joulujuhlia, nimellä Kuusijuhlat, vietettiin ensin koululla ja sitten vielä koko kylän yhteiset Seuratalolla. Koulun juhlissa jaettiin todistukset, näyteltiin, oli tonttuleikkejä, ja Sepän Kalevi muisti Varpialan soittaneen viulua. Paavo laittoi soittaessaan jonkin ”rätin” leukansa ja viulun väliin ja lapset jännäsivät sen pysymistä paikoillaan. Ruskean paperipussin jokainen sai lahjaksi. Siellä oli piparkakku, karamelli ja toisinaan omena. Koulun puutarhassa oli useita omenapuita ja niitä sitten jaettiin myös lapsille.

Kuusijuhlaa suunniteltiin yhdessä kauan. Ohjelmasta laadittiin isokokoinen plakaatti, joka sijoitettiin seinälle. Parhaat piirtäjät, Mikolan Armi ja Ojalan Pirkko sitä piirsivät ja kirjoittelivat.

Tärkeää oli, että kaikki pääsivät esiintymään juhlassa, tonttuleikeissä, näytelmässä tai jossakin muussa. Maija muisteli ainakin kerran lausuneensa runon, jännittäneensä kovasti, mutta onnistuneensa hyvin, mutta huomasi sitten lausuneensa runonsa jonkun toisen vuorolla. Jokainen kirjoitti jokaiselle oppilaalle pienikokoisen joulukortin, johon osoitteeksi tuli ”Täällä”. Kortit pantiin pukin säkkiin ja jaettiin sitten ruskeiden paperipussien kanssa lapsille. Kortin koko oli puolet nykyisestä.

Jaakolta lisää Seuratalon Kuusijuhlasta

Tuiskulan Seuratalon Kuusijuhla oli merkkitapaus koko kylälle. Sali oli täynnä väkeä, jopa isänikin saattoi lähteä mukaan. Aina oli näytelmä, jossa saattoi olla myös aikuisia mukana. Siihen aikaan kylässä toimi aktiivisesti Tuiskulan Näytelmäkerho.

Keittiötilat ja kattilatkin olivat silloin Seuratalolla aika huonot. Joulupuurolla oli taipumus palaa pohjaan, silloin ja vielä nytkin. Pohjaan se paloi yleensä kuusijuhlissakin, enemmän tai vähemmän.

Leikittiin ja laulettiin. Minäkin lauloin, varmaankin vuonna 1950, Seuratalon lavalla Marttilan Reinon ja Lehtilän Toivon kanssa Sylvian Joululaulun. Reino pääsi ylä-ääniin ja minä paremmin ala- ääniin, näin se sovittiin.

Minä en ollutkaan kuninkaan poika

Martti muistelee tässä kivassa tarinassa esiintymistään Seuratalolla näytelmässä Suojelusenkeli:

”Olin enemmän kuin onnellinen, kun opettaja valitsi minut esittämään Fride -nimistä poikaa kylän yhteisen kuusijuhlan näytelmään Suojelusenkeli. Pikkupojan mieli haki näytelmässä oleville henkilöille vastineita oikeasta elämästä. Kyläyhteisöstämme Tuiskulassa todellisuudessa löytyikin hyväntahtoinen mylläriperhe, hyvinkin tuttu. Tällainen kiinnekohta todelliseen elämään antoi turvaa, vaikka sadussa oli pelottavia kohtia. Uhkasihan näytelmässä kuningas, että kun hänen pikkulapsensa löydetään, niin piilottaja silvotaan, hukutetaan, poltetaan, ammutaan, hakataan kappaleiksi, lävistetään, kärvennetään, myrkytetään ja räjäytetään ilmaan. Olisi kai vähempikin riittänyt, ja tiesinhän minä, ettei kylämme oikea mylläri piilotellut ketään kuninkaan poikaa kotonaan.

Näytelmässä oli kohtauksia, jotka olivat hyvin tuttuja oikeasta elämästäni. Olin käyttänyt isän kirvestä kielloista huolimatta varomattomasti. Samoin olimme seikkailleet Myllykylässä vesirännien liepeillä jokirannassa ja kastelleetkin silloin tällöin itsemme. Omatuntokin kolkutti. Näytelmässä valkea enkeli yritti suojella meitä poikia monenlaisilta vaaroilta.

Kun näytelmää harjoiteltiin seuratalolla, oli erityisen hauskaa puikkia näyttämön takana kulisseissa. Erityiseksi tämän tekivät näytelmässä mukana olleet kivat tytöt, kuninkaan Lumikko ja myllärin Liisa. Oikeassa elämässä olin kai rakastunut heihin kumpaankin. Oli sekin hauskaa, kun meidät, näytelmän Fride ja Frode, pantiin jauhosäkkeihin. Kun sitten kömmimme niistä ulos, olimme oikeasti jauhoissa. Vahingoniloinen huomasin olevani siitä, kun Frode putosi näytelmässä vesiränniin ja kasteli uudet housunsa.

Koko projektin aikana minua kuitenkin hiukan kismitti se, etten saanut esittää Frodea. Jos olisin saanut olla Frode, olisi kaikki ollut täydellistä. Nimittäin näytelmän lopussa paljastui, että Mylly-Matin ja Maijan kasvattamista pojista toinen olikin kuninkaan poika. Mustalaisakka oli hänet varastanut vauvana ja pannut samankokoisen vauvan viereen myllärin kehtoon. Näytelmän hyväntahtoinen mylläri ei ollut mikään matikkanero, sillä hän vauvoja laskiessaan sekosi pasmoissaan täysin ja huusi vaimolleen Maijalle, että täällä on kaksoset, kolmoset tai neloset, ja että nyt tulee lapsia ihan satamalla. Kaksosiksi heidät sitten todettiin ja kasvatettiin kunnon kansalaisiksi, tuleviksi omiksi mylläreiksi. Toinen oli kuitenkin kuninkaan poika, joka peri valtakunnan. Se oli Frode, enkä minä Fride.”

Silppukori tyhjeni

Muistelen itse tähän loppuun yhtä episodia Seuratalon Kuusijuhlasta:

Kävin kansakoulu Tuiskulassa vuoteen 1954 asti, joten muistoni tästä tapahtumasta ovat 1950-luvun alkupuolelta. Koulun syyslukukauden päättäjäiset olivat yleensä ensin ja sielläkin oli hieno joulujuhla näytelmineen ja kaikkineen. Lisäksi oli joka vuosi myös Kuusijuhla Seuratalolla. Ainakin sinä vuonna se oli vasta koulun juhlan jälkeen. Kai haluttiin järjestää jotain juhlavaa, jotta mukaan pääsisivät myös ne aikuiset, joilla ei ollut kouluikäisiä lapsia. Muistan kyllä joskus miettineeni, miksi kaksi samanlaista juhlaa oli lähes peräkkäisinä päivinä. En silloin tajunnut, että aikuisetkin kaipaavat jotakin juhlavaa pitkän pimeän syksyn jälkeen.

Oli miten oli, niin Seuratalolla oli sinä vuonna taas Kuusijuhla. Ohjelma oli jo pitkällä ja Joulupukkia odotettiin juhlaan ja kohta hän jo koputtelikin oven takana. Oletko ollut kiltti- kyselyt käytiin lävitse ja pukille tietysti myös laulettiin. Lahjojen jako alkoi, nimiä huudeltiin ja isosta silppukopasta nosteltiin lahjoja. Aina vain syvemmälle piti pukin kumartua koriin ja aina vain innokkaammin odotin nimeni sanomista. Viimeinen lahja nousi- ei ollut minulle. Kaikki kaverini saivat jonkin lahjan, luulen ja siltä minusta ainakin tuntui.

Olin herkkä poika ja itkin usein. Tuona hetkenä en usko itkeneeni. Olin niin pettynyt, etten osannut edes itkeä, mutta kasvoiltani on pettymyksen täytynyt paistaa kauas ja ainakin vanhempien penkille asti. Olinhan sentään mielestäni ollut paljon kiltimpi kuin moni kaverini ja tämänkö siitä nyt sitten sai. Asiasta en muista kovin paljon puhutun jälkikäteen, mutta eipä siinä paljon puhumista ollutkaan.
Kun koulu tammikuussa sitten taas alkoi, ilmoitti Paula- opettaja heti aamulla, että Kuusijuhlan pukille oli tullut pikku erehdys ja kelkan pohjalle oli jäänyt lahja, jossa luki Kalevi. Tulepas nyt Kalevi hakemaan se. Ymmärsin kyllä, että pukille voi tulla erehdyksiä. Ymmärsin kuitenkin myös, että vanhemmat ne lahjat sinne silppukoppaan toimittivat ja vanhempani tämänkin lahjan olivat kouluun jälkikäteen toimittaneet. Olivat vain aikanaan unohtaneet. Luultavasti kaverini olivat vähän kateellisia saamastani lahjasta. Itselleni oli pettymys sekin, että vanhempani yrittivät korjata unohdustaan tällä tavalla. Koin, että olisi ollut parempi antaa asian vain olla, sillä en minä niin tyhmä halunnut olla. Minulla oli ihanat vanhemmat, joita osaan arvostaa. En voi kuitenkaan mitään sille, että tämä tapahtuma on jäänyt mieleeni.

---

Haluatko lukea muiden Sanokaas mun sanonee -blogin kirjoittajien juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita Kalevin kirjoittamia juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita tämän kategorian juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea kirjoittajien esittelyt? Ne löydät tästä.

Tunnetko jonkun, joka voisi olla kiinnostunut tästä asiasta? Jaa teksti hänelle somessa!