Lapsuuden muistoja Tuiskulan Seuratalolta

Aimo Salmi:

Yhteinen kokoontumistila on maaseudulla tärkeä. Paikallinen kansakoulu on edelleenkin monen kylän toiminnan sydän. Paikallisen koulun opettajat olivat aikoinaan kylän toiminnan moottoreita sen lisäksi, että he opettivat lapsia. Omassa kylässämme koulun toiminta loppui kymmeniä vuosia sitten. Suomessa joudutaan näinä aikoina lopettamaan kyläkouluja ja ilmeisesti tulevaisuudessa enenevästi. On ymmärrettävää, että uhkaava lopetus nostaa voimakkaan vastustuksen. Näin on tänä päivänä tapahtumassa esimerkiksi Eurassa ja lopetuksen uhkia on myös nykyisessä Säkylä-nimisessä kunnassamme.

Kylässämme on jo 1920-luvulla rakennettu Tuiskulan Seuratalo, joka on vuosien varrella toiminut kylämme tärkeänä toimintasydämenä. Tämän takia kyläkoulun loppuminen ei merkinnyt suurta katastrofia kylälle. Myydylle koululle saatiin silloin yksityisten pitämää musiikkialan koulutusta ja muutakin musiikkitoimintaa. Seuratalo on jäänyt ehkä koulun lopettamisenkin vuoksi edelleen merkittäväksi kylätoiminnan sydämeksi. Tällä hetkellä näyttää yhteisen kylätalomme merkitys ainakin lähitulevaisuudessa pysyvän keskeisenä.

Tuiskulan Seuratalo oli alunperin Tuiskulan työväenyhdistyksen pitkäaikainen haave. Sitä suunniteltiin jo heti yhdistyksen perustamisen jälkeen, mutta silloin puuttui tontti ja varoja rakentamiseen. Vasta torpparivapautuksen jälkeen, 1920-luvun loppupuolella, alkoi nopeasti tapahtua. Köyliön Vanhan Kartanon omistaja luovutti Tuiskulan työväenyhdistykselle tontin kahden entisen alustalaisensa tonttien välistä. Yläpuolella, mäen päällä, oli oma syntymäkotini ja alapuolella Maantilan pikkutila, jonka tonttimaa rakennuksineen on myös nyt ostettu osaksi Tuiskulan kulttuurikäyttöä.

Maantilan torpan asuinrakennus nykyisessä tilassaan, syksyllä 2020. Rakennus on perusmuodoltaan sama kuin 1940-luvulla, mutta ulkoasu on ehostettu. Oikeassa reunassa näkyvä rakennus on viime vuosikymmeninä tehty. Kuva: Aimo Salmi.

Työväentalon rakentamista varten muodostettiin rakennustoimikunta, jossa oli muiden muassa isoisäni, “kraatari” Frans Salmi. Talon suunnittelusta minulla ei ole yksityiskohtaista tietoa, mutta kylästä kyllä löytyi osaavia rakennusmiehiä. Taloa varten ostettiin puutavaraa. Lainaa tarvittiin siihen tarkoitukseen. Talon valmistuminen viivästyi, mutta se saatiin valmiiksi vuonna 1927. Talon rakentamisesta ja myöhemmästäkin käytöstä on yksityiskohtaisempi selvitys tässä Sanokaas mun sanonee -blogissa (Hanna Jaakola 25.6.2018) sekä Köyliö-seuran Köyliist…2 -kirjassa.

Työväentalo (nykyinen Tuiskulan Seuratalo) rakennusvaiheessa 1920-luvun lopulla. Kuva: Köyliön Valokuva-arkisto.

Lapsen muistoja Seuratalolta

Koska lapsena asuin muutaman kymmenen metrin päässä nykyisestä Tuiskulan Seuratalosta, kerron alla joitakin henkilökohtaisia hajamuistoja niiltä varhaisilta ajoilta, jolloin voin seurata talon tapahtumia lähietäisyydeltä. Niitä näki helposti kotipihalta käsin, mutta askelia Seuratalon pihalle pääsemiseksi ei myöskään montaa tarvittu.

Sotavankeja

Varhaisin muistoni ovat sodan loppuvaiheilta, jolloin Seuratalolla toimi lyhyen aikaa venäläisten sotavankien alaleiri. Veljeni Kalevi Salmin tietojen mukaan Salmin ja Maantilan pikkutilan tontit kuuluivat Seuratalon kanssa yhteiseen “sotatoimialueeseen”. Kovin sotaisalta alueen keskus ei kuitenkaan näyttänyt ja kodissani ei ainakaan sotatoimia ollut. Seuratalon alue pihoineen oli piikkilanka-aidalla ympäröity ja ainakin yksi vartiomies kivääreineen päivysti ulostuloaukolla. Vangit, joita luultavasti oli muutamia kymmeniä, näyttivät nukkuneen lattialla ja kävivät päivisin kylän taloissa töissä. Määräysten mukaan heitä olisi pitänyt viedä työpaikoille vartioituina, mutta ainakin vähitellen he alkoivat kulkea itsenäisesti, siis määräysten vastaisesti. Muutenkin sotavankeja ei ilmeisesti kovin tarkasti vartioitu ja ainakin osa kyläläisistä loi hyvät ja ystävällisetkin suhteet naapurimaan miehiin. Myös kiinnostusta nuorehkoihin miehiin taisi jonkin verran puhjeta kylän nuorissa naisissa. Köyliössä toimineista sotavankileireistä on yksityiskohtaisempia tarinoita Köyliöseuran Köyliist…9 -kirjassa

Outoa kieltä puhuvia, mutta mukavia vieraita setiä

Olimme serkkujeni kanssa sotavankileirin aikoihin pieniä lapsia. En käynyt vielä edes koulua. Olimme kiinnostuneita viereisestä piikkilangoilla erotetusta alueesta ja siellä olevista vierasta puhetta mongertavista sedistä. Niinpä hakeuduimme sisään vankileiriin ja sisälle Seurataloon. Portilla seisoskeleva vartija ei millään tavalla estellyt. Kaikkia yksityiskohtia en enää sisätiloista muista, mutta kuitenkin sen, että saimme aina tullessamme lämpimän vastaanoton. Sen varmaan ymmärtää, koska monet leirin vangit olivat perheellisiä miehiä. Muistan miten, he ottivat minut syliinsä ja taisivat leperrellä kuin omille lapsilleen. He myös pyrkivät aina löytämään jotakin annettava meille. Ellei muuta ollut, niin he antoivat palan sokeria, joka silloin tietysti oli siviileilläkin elintarvikekortin takana. Sain muutakin. Eräs vangeista antoi minulle askartelemansa “pillin”, joka koostui alumiinilevyn kappaleesta, johon oli kiinnitetty huuliharpun soiva kieli. Kyllä siihen puhaltaessa lähti sävelkin! Minulla jäi luonnollisesti hyvin hyvä muisto venäläisistä sotavangeista.

En itse muista kovin paljon enää muita asioita, mutta minua neljä vuotta vanhempi serkkuni Raimo Kuusisto kertoili miten vangit keittelivät leirin pihalla nuotiolla peltipurkeissa lisäruoaksi päivätyötaloista saamiaan ruoka-aineita. Iltaisin he ilmeisesti myös puuhailivat pienten ilta-askareiden parissa tehden muun muassa oljesta pikku esineitä, joita luovuttivat tai myivät sitten tuntemilleen kyläläisille. Raimo muistaa myös miten jotkut vangit tanssivat ripaskaa Seuratalolla ja miten vangit joskus olivat mukana silloin kielletyissä latotansseissa.

Neuvostoliittolaisia sotavankeja Vanhakartanon navetan edustalla. Mukana suomalainen vartija. Kuva: Köyliön Kuva-arkisto.

Kuulusteluja peräkamarissa

Vankileirin loppuvaiheissa, välirauhanteon jälkeen venäläiset vaativat Suomea kuulustelemaan vankeja ja vartijoita, koska he väittivät vankeja kaltoin kohdelluiksi. Siinä tarkoituksessa myös Tuiskulaan lähetettiin kolmen sotilasherran retkikunta suorittamaan nuo kuulustelut. Kylässä kerrottiin, että kuulustelujen johtaja oli “Sihvo”. Hän saattoi todella olla Aarne Sihvo, joka siinä vaiheessa oli “kotijoukkojen komentaja” ja myöhemmin jopa puolustusvoimien ylipäällikkö. En tietysti tiedä, oliko kyseessä vain joku huhu tai arvelu, mutta sopikaamme, että ihan oikea Sihvo kuulusteluporukan pomo oli. Nämä arvokkaat sotilasherrat joka tapauksessa kuulustelivat asianosaisia kolmisen päivää samassa kulmahuoneessa, jossa olin kuusi vuotta aikaisemmin pienenä keskosena syntynyt ja jossa nykyään katson silloin tällöin televisiota.

Salmin talo luultavasti vuonna 1941. Talo oli pääosin samanlainen harmaa hirsitalo aina 1960-luvulle saakka. Kirjoittaja, ehkä 3-vuotiaana, seisoo katolle vievillä rapuilla vieressään tätinsä Sisko Salmi (myöhemmin Haasjoki). Lumella seisoo kirjoittajan isä, Arvo Salmi, ja portailla äiti Fanni Salmi (os. Kolinummi) sekä isoäiti Aleksandra Salmi (os. Silfversten). Kuva: Aimo Salmin kotialbumi.

Reippaan tuntuista menoa Seuratalolla

Sekä 1917 vuoden “kapinan” ja sen jälkiseurausten että talvi- ja jatkosodan jälkeen esiintyi varsin rajuakin “kohellusta” erityisesti runsaan alkoholinkäytönkin seurauksena. Monella suomalaisella työväentalolla ja muilla yhteisillä juhlapaikoilla oli ratkottu ainakin 1930-luvulla riitoja hurjalla tavalla. Noissa kahinoissa tapahtui miestappoja aivan eri määrin kuin myöhempinä aikoina. Sotien jälkeen tosin miestapot maassa selvästi lisääntyivät, ainakin joksikin aikaa.

Oman seuratalomme vaiheilla lienee 1930-luvulla tapahtunut vain yksi tällainen valitettava kuolemaan johtanut kärhämä. Kuitenkin nuoret miehet olivat sotien jälkeen – ja nykyäänkin- varsin omatoimisia ja keksivät temppujaan ilman, että sen suurempia ongelmia olisi syntynyt. Ehkä ihan pahimpia Tuiskulassa lienee ollut tapaus, jossa nuoret miehet vapauttivat kaverinsa poliisiautosta Seuratalon pihalla. Kiinniotettu oli ilmeisesti aiheuttanut häiriötä tilaisuudessa. Siinä taisi sitten tulla joku tuomiokin kiinniotetun vapauttajille. Näiden sodanjälkeisten aikojen jälkeen on elo Seuratalon juhlissa huomattavasti rauhoittunut. Nykyään omalta naapuritontiltani havainnoiden ei juurikaan huomaa kylätalolla tapahtuvaa toimintaa tai edes suurempaa väkimäärää kokoavaa juhlintaa, josta olisi jotakin häiriötä.

Miestä väkevämpää kului

Toiminta Seuratalolla on joka suhteessa paljon muuttunut. Ehkä merkittävin muutos sotien jälkeiseen aikaan verrattuna on runsaan alkoholin käytön väheneminen juhlatilaisuuksien yhteydessä. Kun ainakin vielä 1950-luvulla tultiin esimerkiksi häätilaisuuteen, niin monella miehellä oli povitaskun pullossa “kirkasta”. Horjuvia herroja oli useita juhlapaikan eteisessä ja pihalla. Yksi toisensa jälkeen meni kaveriensa kanssa läheiseen metsään, jossa viipyivät jonkin aikaa. Takaisin tultiin entistä huonomman tasapainon kera eikä povitasku ehkä enää pullottanut. Saattaa tuntua uskomattomalta, että meillä Salmin pojilla oli myös objektiivinen näyttö asiasta. Kävimme nimittäin juhlien jälkeisenä päivänä aina lähimetsissä ja tarkistimme tienoon ja halkopinojen seudut sekä keräsimme tyhjät pullot. Parhaimmillaan niitä löytyi kymmeniä kappaleita. Saimme hyvät taskurahat myymällä pullot. Tyhjien pullojen määrät olivat siis uskomattoman suuria. Voin selittää määriä vain sillä, että miehet ottivat mukaansa kaapeissaan olevat lähes tyhjätkin pullot, jotka sitten käytettiin kaverien kanssa puiden siimeksessä. Yhden ryypyn piti ilmeisesti jokaisen miehen hyvän tavan vuoksi ottaa. Tiedän sen siitä, että isäni ei käyttänyt alkoholia, mutta Seuratalolla miesjoukossa hänen oli ihan pakko panna viinapullo suulleen ja vähintäänkin näytellä ryypyn ottamista.

Joskus löytyi maastosta myös väkevää juomaa sisältävä pullo. Sen omistajalta oli tainnut mennä kompassi epäkuntoon! Olimme sen verran pieniä vielä, ettei tuon juoman käyttö kiinnostanut, mutta serkkuni yrittivät saada sen avulla kanalamme kukon humalaan. Taisi se onnistuakin, koska kukko kuulemma alkoi entistä innokkaammin kiekua.

Tuiskulan miesten sodan jälkeinen viinan käyttö ei ollut vain kylämme miesten pahe, vaan kaikkialla maassa tapahtui samaa. Silloiseen aikaan verrattuna suomalaiset ovat, onneksi, oppineet parempia ja kohtuullisempia juomatapoja! Seuratalon lähiseudun lapsilta on myös poistunut samalla yksi merkittävä taskurahan hankintamuoto.

Kylän juhlia Seuratalolla

Seuratalo on aina ollut juhlimisen keskus niinkuin se on edelleenkin. Vaikka kyläkoululla järjestettiin “kuusijuhlia”, niin kylän yhteisiä juhlia järjestettiin paljon myös Seuratalolla. Niistä löytyy kuvauksia kylän blogikirjoituksista. Samoin monet paikkaseudun häät ja eräät muutkin juhlat järjestettiin Seuratalolla. Niistäkin löytyy mainintoja julkaistuissa teksteissä. Otan tässä esille vielä Köyliön Osuuskaupan Tuiskulan myymälän järjestämät “iltamat”. Niitä oli silloin tällöin ja ohjelma oli pääosin tavanomainen ja nuorelle kai pääosin tylsän tuntuinen. Tilaisuuksista teki poikkeuksellisen juhlapuhuja Yrjö Kallinen, joka sotien jälkeen oli jonkin aikaa jopa puolustusministerinä, vaikka olikin vakaumuksellinen pasifisti. Hän esiintyi vielä 1950-luvullakin vasemmistolähtöisen OTK-osuuskunnan kiertävänä juhlapuheen pitäjänä. En varmaankaan oikein silloin ymmärtänyt mitä hän yritti sanoa, mutta jollain tavalla hänen hyvät puheenpitäjän lahjansa ottivat yleisön valtaansa. Hän oli mahdollisesti kaksikin kertaa puhujana Seuratalollamme. Olen myöhemmin perehtynyt tuon hyvin poikkeuksellisen persoonan elämään ja ajatteluun. Suosittelen tutustumaan hänen värikkääseen elämäänsä ja ajatteluunsa, joista on ainakin kolme kirjaa saatavana. Myös Yle Areenassa on häntä koskevia esityksiä. Kallinen on tavallaan yksi edeltäjä siinä keskustelussa, jota tänä päivänä käydään maailman tilasta ja tulevaisuudesta!

Eläviä kuvia Seuratalolla

Sotien jälkeen Köyliössä ei alkuun ollut elokuvateatteria, eikä ole myöskään enää. Sensijaan maassa kulki kiertäviä elokuvanesittäjiä. Elokuvamies tuli laitteidensa kanssa ja pystytti ne Seuratalon katsomon takaosaan ja levitti näyttämön eteen valkokankaan. Koska silloiset filmit olivat hyvin paloherkkiä, ei tämänlaista filmiesitystä voisi nykyään missään tapauksessa panna pystyyn. Tiettävästi ei Tuiskulan Seuratalolla saatu tällä järjestelyllä tulipaloa aikaan. Sensijaan saatiin täysi katsomo, jolle esitettiin pääasiassa senaikaisia suomalaisia mustavalkofilmejä. Varmaan muitakin filmejä esitettiin, mutta ne eivät ole jääneet muistiini. Varmaankin varhaiset kokemukset noista elokuvista ovat osaltaan johtaneet myöhempään kiinnostukseen myös elokuviin ja niiden kertomiin tarinoihin.

Hienosti kasvanut ja hyvin ylläpidettyTuiskulan Seuratalo syksyllä 2020. Kuva: Aimo Salmi.

Tuiskulan Seuratalon tienoon kartta syksyllä 2020. Kuvan on varsin vapaasti (ja huolimattomastikin) piirtänyt Aimo Salmi. Se on kuitenkin rajojen ja nykyisten rakennusten ja niiden sijainnin osalta tarkalleen virallisten tonttikarttojen mukaan kopioitu. Tonttien päärakennukset on viivoitettu punaisella tussilla. Seuratalon tontin alkuperäinen koko on merkitty punaisella viivalla ja nykyinen koko mustalla. Kartasta voi todeta, että karttaan piirretty nykyinen suurempi Seuratalo olisi ulottunut alkuperäisen tontin reunasta reunaan. Nykyisen tontin lisäalueet on ostettu eri aikoina Salmin tontista.

Ylläolevat ovat pienen pojan joitakin satunnaisia havaintoja ja muistikuvia Seuratalon liepeiltä. Olisi aivan hienoa, jos blogitekstien lukijoilla olisi lisää henkilökohtaisia muistoja Seuratalosta ja sen käytöstä. Muutamat muistot esimerkiksi Seuratalon eri korjaus- ja lisärakentamisvaiheiden osalta olisivat varmasti mielenkiintoisia. Niitä voi panna vaikka tekstinä tämän kirjoitelman jälkeen!

Haluatko lukea muiden Sanokaas mun sanonee -blogin kirjoittajien juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita Aimon kirjoittamia juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita tämän kategorian juttuja? Ne löydät tästä. 
Haluatko lukea kirjoittajien esittelyt? Ne löydät tästä.