Kansanhuoltoa Köyliössä

Anneli Laine (puhtaaksikirjoittaja):

Tämä teksti on julkaistu Tuiskulan Kesäteatterin Kun läksimme silloin- näytelmän käsiohjelmassa vuonna 1994. Kuva: Sanna Kinnunen.

Sotatilaa aina seuraava tarvikepula oli Suomessa toisen maailmansodan aikana sitäkin vaikeampi, kun kulutustarvevarastoja oli varsin vähän. Edes jonkinlaisen elintason turvaaminen koko kansalle edellytti keskitetysti organisoitua tarvikehuoltoa. Tämä johti kansanhuoltoministeriön – kansan suussa tuttavallisesti kansanhuollon – perustamiseen. Toiminta perustui yksinkertaisesti seuraavaan: Sitä, mitä sai, sai vain kortilla!

Köyliön kansanhuolto alkoi vaatimattomissa puitteissa. Sodan jatkuessa ja puutteen pahetessa se paisui taikinan tavoin hajotakseen kymmenen vuoden kuluttua niin kuin saippuakupla. Ensi askeleita ottaessaan huolto toimi hoitajansa asunnossa, jossa kahteen pekkaan – yhden apulaisen huolto sentään oli saanut – toimitettiin korttien leikkaamista ja muuta toimistotyötä.

Keväällä 1941 loppui mahdollisuus saada tavaroita lännestä. Kesän 1941 sato oli heikko. Vain ilma ei ollut kortilla, sillä vedestäkin oli voimataloudella puutetta kuivan sään johdosta. Karjalan väestö oli muuttanut synnyinsijoiltaan ja vaikeuksia kansanhuollon tielle heitteli tarvikkeiden niukkuus sekä hiljalleen päätä nostava ”musta pörssi”. Samalla kansanhuollon ote tiukkeni. Kaikkialla kummitteli ostolupa, yleisostokortti tai luovutusmääräys. Tarvittiin näyttöä ostoluvan saamiseen. Kerrotaan tarinaa naapureillekin lainatusta heikkokuntoisesta saapasparista, jonka avulla onnistuttiin saamaan useita jalkineiden ostolupia. Oli nähkääs näyttöä.

Periaatteella ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli, voi rakkaasta kansanhuollosta saada muidenkin tarinoiden perusteella: Nykyisin niin paljon puhuttu ihmistenkäsittelytaito oli valttia jo silloin. Erään isännän suunnitellessa kansanhuollossa käyntiä, hän tuumaili mielessään, että kansanhuollonjohtaja saa nyt kuulla suorat sanat. Tuntui oikein miehekkäältä ajatus sen puupään järjestykseen pistämisestä. Mutta kansanhuollonjohtaja osasi: Isännän saapuessa hän hymyili aurinkoisesti, kehotti istumaan, tarjosi tupakkaa, kyseli kuulumisia – ja sekös se muutti äänen isännän kellossa.

Kansanhuollon apulaisjohtajan muistoihin liittyy eräs talon emäntä, joka kananmunien luovutusmääräykseen tuskastuttuaan oli siunaillut, että miten ihmeessä se johtaja saa ne kukotkin munimaan… Toisena tapauksena hänen muistissaan oli isäntämies kiireisenä asiointipäivänä niihin aikoihin, jolloin siirtoväki oli saatu sijoitetuksi Köyliön kuntaan. Keskustelun aihepiirinä olivat monet asiat maan ja taivaan välillä. Täsmällisemmin asiaa kysyttäessä saatiin vastaukseksi: Mää vaan tulin kysymään, mitä hyvvää sitä olis tarjoll…

Jonkinlaista riippumattomuutta kansanhuollosta tahtoi osoittaa henkilö, joka pitkän tovin odoteltuaan sai asiointivuoronsa ja hänelle ilmoitettiin kielteinen vastaus ostolupa-anomukseen. Minä en teidän ostolupianne tarvitse, julisti tämä suuttunut asiakas. Sain kaupasta toissa päivänä vaimolleni ja itselleni jalkineet ja on minulla niitä kuusi paria kotonakin.

Säännöstelyn asteittainen purkaminen sinällään oli pitkä, useita vuosia kestänyt vaihe. Loputtuaankaan se tuskin pitkään aikaan pääsi unohtumaan. Tuon ajan kokeneiden muistoja virkistänee tämä näytelmä. Ja antaa toivottavasti kuvan olosta ja elosta siihen aikaan, kun isä kansanhuoltoon polki…

Pentti Vuotilan ostokuponki vuodelta 1944. Kuva: Köyliön Kuva-arkisto.

Alkuperäistekstin kirjoittaja: Tuovi Nordlund.
Tämä teksti on julkaistu Tuiskulan Kesäteatterin Kun läksimme silloin- näytelmän käsiohjelmassa vuonna 1994.

Haluatko lukea muiden Sanokaas mun sanonee -blogin kirjoittajien juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita tämän kategorian juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita Annelin kirjoittamia juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea kirjoittajien esittelyt? Ne löydät tästä.

Tunnetko jonkun, joka voisi olla kiinnostunut tästä asiasta? Jaa teksti hänelle somessa.