Polkupyörällä suulitansseihin

Anneli Laine (puhtaaksikirjoittaja):

Tämän tekstin kirjoittaja Toivo Lepistö nuorena sotilaana. Kuva: Anneli Laineen kotialbumi.

Tietämäni mukaan tämä näytelmä kertoo elämästä seudullamme juuri ennen sota-aikaa ja osin sen kestäessäkin. Tämä ajankohta on historiassamme merkittävä lähinnä siksi, että siihen päättyi eräs ajanjakso, jota sittemmin on ruvettu kutsumaan ensimmäiseksi tasavallaksi. Edessä olevan sodan ja teknisen kehityksen seurauksena ajat ja asenteet muuttivat elämän meno niin perusteellisesti, että nyt puhutaan vallan toisesta ajasta. Miten tämä aika elettiin täällä? Miten sen koki lähes 50 vuotta sitten sen ajan nuori ylämme kasvatti? Tätä yritän muistella. Usein tuntuu, ettei oikein muuta aikaa ole ollutkaan. Tämä oli juuri se ”vanha hyvä”, johon liittyvät kaikki kauniit muistot. Emme huomanneet, että Euroopan ylle nousivat mustat ukkospilvet ja hetken kuluttua koko maailma peittyi ruudin savuun. Tähän teräsmyrskyyn syöstiin sen ajan nuorisokin. Rajuilman seestyttyä me, jotka palasimme, olimme vanhoja. Emme iältämme, mutta sielultamme. Kokemus oli ollut liian kova. Ehkäpä juuri tästä syystä muutama vuosi ennen sotaa on niin elävästi jäänyt mieleen. Lähemmin katsottuna aika oli laajenevan kansallisen itsetunnon aikaa. Urheilussa pärjättiin ja se tuntui täälläkin. Nuoriso urheili. Suvella ja talvella. Hengenviljely, joka täällä nyt kukoistaa, nousi vasta sitte, kun ”kylä-äiti” oli vieroittanut rinnoiltaan suurimman osan ”poikasistaan”. Kylänraitti tyhjeni.

Liikenne ja liikennevälineet lienevät ne elämän olosuhteiden muuttajat, jotka ovat eniten vaikuttaneet eri kulttuurien kehitykseen. On mielenkiintoista todeta, että minu isäni haki vaimonsa patikkamatkan päästä, minun sukupolveni polkupyörällä. Lapsemme kulkevat autolla. Kuvitella voi, minkä kokoinen on lastenlastemme maailma!

Neljä tuntematonta miestä Köyliöstä, polkupyörineen ja haitarineen. Kuva: Köyliön kuva-arkisto.

Me kuusikymppiset olemme näin ajateltuina polkupyöräliikenteen tuotteita. Polkupyörä ei kolmekymmenluvun lopulla suinkaan ollut mikään uusi asia tässä kylässä. Kylän superpojilla, Bärlingin Väinöllä ja Kallion Kallella sellaiset näyttivät olevan jo parikymmentä vuotta aikaisemmin.  Uutta oli se, että elinolosuhteiden parantuessa pyörä alkoi olla nuorison tavoiteltavissa. ”Klopeilla” sitä ei ollut, jotenka polkupyörän omistuksesta muodostui myöskin sosiaalisen arvostuksen mitta. Ensimmäinen pyörä ostettiin useimmiten vähittäismaksulla, kuten auto nykyään. Se maksoi kuukauden, jopa kahdenkin, palkan. Jos isällä oli polkupyörä, oli rungon välistä polkemalla opittu ajamaan. Kun kylään ilmestyi uusi polkupyörä, siitä puhuttiin ja käytiin katsomassa. Väline pidettiin puhtaana ja kiiltävänä. Yöksi se nostettiin varovasti porstuan nurkkaan. Sen ajan ”playpojat” käänsivät sarvet alaspäin. Meno oli vetävämpää ja samalla matkittiin kilpapyöriä. Kilpaakin ajettiin. Helluntaina pyörä koristettiin tuomen kukilla. Kesä ja varsinainen sesonki oli alkanut. Tuomi on kesän airut. Kohta alkaisivat suulitanssit. Lapsuudessani en muista suulitansseja olleen, ei ainakaan tässä kylässä. Nuoriso kävi piirileikkipaikoilla. Sellaisia olivat ainakin Ilmiinleo ja Nällinmäki. Näillä seuduilla elettiin vielä kylätappelujen aikaa. Mukulatkin niistä kuulivat. Urheilu lopetti kylätappelut. Ennen ripillepääsyä tansseihin ei menty. Se oli itsestään selvä. Ei tohtinut pyytääkään. Siitä se alkoi. Vasta ostettu pyörä oli lujilla, samoin kengän pohjat.

Sianojan suuli nousi keskeiseksi tassipaikaksi 30-luvulla. Seudun tanssiva nuoriso kerääntyi sinne. Polkupyörällä, vain muutama auto oli. Suulissa oli joku hämärä valaisin ja usein suuli oli koristettu pienillä koivuilla. Nurkassa saattoi olla edelliskesän heinäkasakin. Tunnelma oli tiivis ja lämmin. Suorastaan ihana. Orkesteri soitti – ei trumpetilla ja rautalangalla rokkia – vaan harmonikalla nousevaa tangoa.
Suulitanssien kausi jäi mielestäni varsin lyhyeksi, ainakin täällä. Alkavan lavatanssikulttuurin aika oli tulossa. Säkylän hiekkarannat olivat olemassa ja Eenokki alkoi vetää väkeä laajemmilta alueilta. Sinne suunnattiin nyt polkupyörällä täältä Tuiskulastakin. Vielä kerran kuitenkin mentiin suuleihin. Parkettien partaveitset oli kutsuttu sotaan. Lomatkin alkoivat vetää aikanaan. Miespuolisista vain ukot ja ”klopit” olivat kotona. Tyttöjen jalkapohjia kutitti. Tanssi oli kielletty sota-ajan määräyksellä. Määräystä uhmattiin. Mitäs luonnonvoimille voidaan. Tanssi on oivallinen tapa päästä lähelle. Pimeässä suulin nurkassa se kävi erinomaisen luontevasti. Kun vaan kehtasi kumartaa. Loppu järjestyi. Sota-ajan tiedotus kulki omia kanaviaan. Tiedettiin, että ne ja ne pojat pääsevät lomalle. Toimeliaat tytöt hoitivat järjestelyt. Haitarinsoittaja löytyi aina. Suuliromantiikka kukki vielä kerran. Tosi jännittävästi. Elettiin nurkkatanssien aikaa.

Toivo Lepistö, 63 v.
Julkaistu käsiohjelmassa vuonna 1985 ”Minä ja mun taloni”

Minä ja mun taloni käsiohjelman kansi. Näytelmä esitettiin vuonna 1985. Kuva: Anneli Laine.

Haluatko lukea muiden Sanokaas mun sanonee -blogin kirjoittajien juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita tämän kategorian juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita Annelin kirjoittamia juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea kirjoittajien esittelyt? Ne löydät tästä.

Tunnetko jonkun, joka voisi olla kiinnostunut tästä asiasta? Jaa teksti hänelle somessa.