Skip to content
Teatteri ja hänen väkensä

Posti kulkee, kun Kusti polkee

Anneli Laine (puhtaaksikirjoittaja):

Posti kulkee, kun Kusti polkee

Tämä kirjoitus on julkaistu vuonna 1980 Tuiskulan Kesäteatterin ”Tuomimäen isännän kistunnaulat” -näytelmän käsiohjelmassa.

”Olinpahan toisella kymmenellä oleva ”pojankloppi”, kun luottamustoimenani oli ainakin kerran viikossa hakea torpan posti 3,5 km:n etäisyydellä olevalta postipysäkiltä. En tiennyt, ja tuskin muutkaan asiakkaat, että se oli ”postipysäkki”. Yksityisasunnossa se oli ja haltijan nimeä siitä käytettiin. Oltiin jo niin edistyneen kylän asukkaita, että posti tuotiin kolme kertaa viikossa hevoskyydillä. Postipäivinä kokoonnuttiin postinhoitajan pihamaalle tai eteiseen seisomaan ja odottamaan. Seulottiin siinä kylän uutiset ja asiat tarkkaan, kun eri kulmilta kerran oli kokoonnuttu yhteen. Jos kirje piti lähettää vaikka Ameriikkaan asti, sai sen viedä ”köökkiin” ja suorittaa postimaksun. Postinhoitaja nuolaisi merkin kiinni ja leimasi sen.

Postihevosen tullessa näkyviin mäen takaa joku ulkosalla olleista totesi ”posti tullee”. Postinkuljettaja, parrakas ukko, kiipesi hissukseen alas ”linjaaneiltaan”, sitoi hevosensa kiinni, otti nahkaisen postilaukun remmistä olalle, käveli sisälle ja luovutti postinhoitajalle. Hoitaja laukkuineen avasi oven toiseen huoneeseen, jonka pöydälle kumosi laukun. Hän sattui olemaan vähän likinäköinen eikä lukutaitokaan tainnut olla täyden ”ristin” arvoinen. Aika meni kirjeitten osoitteita tavatessa, ja postikortit olivat myös mielenkiintoisia molemmin puolin. Sanomalehdistä selvisi helpommin, osoitteet olivat painokirjaimin. Hoitajan mainitessa postinsaajan nimen, piti kuuluvasti sanoa ”täällä” tai ”otetaan”. Näin sai joukon taaksekin jäänyt pieni postinhakija osansa. Lehdet, joita ei e.m. ”huudossa” otettu, jäivät pöydälle, josta myöhästyneet saivat itse omnsa valita.

Postinkuljettajalla oli toisinaan taskuissaan kaksikin pulloa. Toisessa oli ”sellaista kermaa, ettei kissalle kelvannut”, jota voi tipauttaa kahvin höysteeksi varsinkin syysilmoilla. Toisessa taas oli tummanruskeaa ”narunpätkää”, josta puraistiin sopiva pala suuhun. Ihmettelin, mitä se mahtoi olla, oliko se hyvääkin? Joku viisaampi sanoi sen olevan pikanellia. – Näin kun oli pötkylä poskessa ja nahkalaukku kainalossa, voi taas kiivetä ukko kärryilleen ja lähteä ajamaan n. 12 km päässä olevalle Peipohjan asemalle odottamaan postijunaa.

Vierähti 15-20 vuotta. Tuli posti 6 kertaa viikossa pakettiautolla, jossa oli myös matkustajatilaa. Ja kun taas meni vuosia muutama, tuli rymylit, joihin tarvittiin autot ja miehet. Jokin linja-auto jäi siviliin. Autolinjan varteen 3 km:n etäisyyteen meni poikanen postipussia kärkkymään. Sekin loppui, kun renkaat loppuivat, ja linja-autot häkäpönttöineen jäivät levolle. Uutena konstina pantiin pari poikaa polkupyörineen asialle hakemaan posti 10 km etäisyydellä olevasta Köyliön postista.

Pojille sattuneen erehdyksen takia jouduttiin keksimään uusia keinoja. Tuumittiin kai, että ”oma apu, paras apu”. Niin päätettiin, että kukin postintarvitsija vuorollaan hakee postin Köyliöstä. Vuorojärjestyksen hoidosta oli tulla pula. Opettaja Varpiala keksi ”postipulkan”. Tämä oli n. 20 cm pituinen puupalikka, johon oli porattu 12 mm reikä pituussuuntaan. Pulikan päässä oli naru ripustamista varten ja reiässä oli korkki sulkimena. Sisällä reiässä puutapin ympärille kierrettynä oli paperiliuska, johon oli kirjoitettu jokaisen postipiiriin kuuluvan talouden nimi maantieteellisessä järjestyksessä. Tämä postipulkka kun iltapuolella taloon tuotiin, se oli merkkinä, että seuraavana päivänä oli tehtävä ”postireissu” Köyliön postiin ja vietävä pulkka seuraavalle tiedoksiantona. Kelin niin vaatiessa joutui käyttämään naapuriapua hevosen ja miehen muodossa, kun pulkka tuli.

Opettaja Varpiala keksi ”postipulkan”. Tämä oli n. 20 cm pituinen puupalikka, johon oli porattu 12 mm reikä pituussuuntaan. Pulikan päässä oli naru ripustamista varten ja reiässä oli korkki sulkimena. Sisällä reiässä puutapin ympärille kierrettynä oli paperiliuska, johon oli kirjoitettu jokaisen postipiiriin kuuluvan talouden nimi maantieteellisessä järjestyksessä. Kuva: Jaakko Ojala/Köyliön valokuva-arkisto.

Ajat muuttuivat taas niinkin paljon, että postilaitos palkkasi ”Kustin” pyörineen ja kelkkoineen tälle reitille. Ja nykyisin on ”Kusti” polkenut auton kaasupoljinta jo monia vuosia.”

Alussa mainittu pojankloppi ja 15 vuoden postinhoitajakauden jälkeen vaarina oleva
Antton Santamäki, vuonna 1980


Haluatko lukea muiden Sanokaas mun sanonee -blogin kirjoittajien juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita tämän kategorian juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea muita Annelin kirjoittamia juttuja? Ne löydät tästä.
Haluatko lukea kirjoittajien esittelyt? Ne löydät tästä.

Tunnetko jonkun, joka voisi olla kiinnostunut tästä asiasta? Jaa teksti hänelle somessa.

Kirjoita kommentti





Scroll To Top